Jonnan mietteitä rodun rakenteen kehityksestä Suomessa

Viimeaikoina on tullut spekuloitua russeleiden rakenteita aika paljon kasvattajatuttujen kanssa. Milloin mikäkin aihe puhuttaa. Ajattelin hiukan laittaa omaa näkemystä esille. Kirjoitin muutama vuosi sitten jutun siitä, mitä rekisteröinti on tuonut tullessaan (julkaistu Russeli- ja Terrilife –lehdissä). Tämä liittyy hiukan samaan sarjaan, mutta tällä kertaa keskittyen pelkkään rakenteeseen. Koska esitän omilla kotisivuillani omia näkemyksiäni, toivon että lukijat ymmärtävät, että jos ei pidä lukemastaan, kannattaa vaan kiltisti poistua. Tällaisen tekstin julkaiseminen vaikkapa rodun julkisessa foorumissa olisi suunnilleen sodanjulistus tai itsemurha. Täällä kuitenkin katson voivani pohtia näkemyksiäni avoimesti ja asioita kaunistelematta. Tämä on siis minun oma näkemykseni ja jalostusfilosofiani perusta.

Hyvä muistaa rodun kehitystä maassamme pohtiessa, että näyttelyissä näemme kylläkin melko laajan siivun kannastamme (suomalaiset ovat tosi ahkeria näyttelyssä kävijöitä!), mutta mikään läpileikkaus se ei tokikaan ole! On jo nyt - rodun oltua virallinen 6 vuotta - nähtävissä, että kasvattajat ovat osittain jakautuneet niihin, joiden koiria näkee näyttelyissä ja niihin, jotka keskittyvät koiriensa kanssa muihin puuhiin. Voi siis olettaa, että monet jatkavat kasvattamista omaa linjaansa ja näkemystään noudattaen ja heidän koiransa ensinnäkin myydään ihmisille, joiden mielenkiinto suuntautuu muihin harrastuksiin ja myös että heidän koiransa eivät täytä niitä ulkomuodollisia vaatimuksia, joita näyttelyssä menestymiseen vaaditaan, mutta ilmeisesti ne täyttävät käyttöpuolen vaatimukset. Siihen en ota kantaa, miten näyttelyissä menestyvien/menestymättömien russeleiden rakenne on suhteessa siihen millainen "hyvän" russelin tulisi olla. Näyttelyssä koiraa verrataan kuitenkin rotumääritelmään, eli siihen, millaiseksi rodun ihanteellinen edustaja on kuvailtu. Rotumääritelmän oikeellisuudestakin ollaan montaa mieltä. Itse korjaisin siitä ainakin yhtä kohtaa (paino), sillä rotumääritelmän mukaan mittasuhteiltaan oikeanlainen koira ei käytännössä voi painaa sitä, mitä rotumääritelmä sanelee olematta täysin nälkiintynyt tai erittäin kevytluinen.

Oma silmä aikoinaan ihastui vanhaan "tallimalliin", eli koiraan jonka tunnisti heti russeliksi, eikä tarvinnut omistajalta tiedustella koiran rotua. Rotumääritelmään verrattaessa noista koirista aika suuri osa oli ehkä vähemmän erinomaisia rotunsa edustajia. Tyyppi oli kuitenkin oikea, vaikka rakenteessa oli monesti parantamisen varaa. Sen hetken tilanteeseen - vaikkapa nyt sitten tilanne 10 vuotta sitten - verrattuna, on mielestäni kanta selkeästi rakenteellisesti terveempi! Toisaalta on myönnettävä, että terve rakenne on tuonut mukanaan linjoja, jotka eivät enää muistuta tyypiltään omaa näkemystäni aidosta russelista.

Ensimmäinen ja suurin ongelmamme oli käyrät etujalat. Niitä toki on edelleenkin, mutta niitä on vähemmän, eivätkä ne ole enää samalla tavalla ”joka suuntaan käyriä”, kun tuolloin lähes säännönmukaisesti oli. Ehkä jossain määrin kuitenkin meni "lapsi pesuveden mukana", kun ryhdyttiin käyttämään suorajalkaisia koiria näkemättä sitä, että ne samalla ovat suoria aivan ylhäältä alas. Mielestäni etuosat on edelleenkin rotumme suuri kompastuskivi, mutta ei enää samasta syytä; monet koirat ovat kylläkin edestä katsoen piikkisuoria, mutta samalla hurjan pystyjä ja kulmautumattomia. Etupään rakenteeseen tulisi kiinnittää huomiota; koiralla tulee olla tasapainoiset kulmaukset. Silti se ei tarkoita sitä, että koira joka on tasapainoisen kulmaukseton sekä edestä että takaa, olisi hyvä. Kun tuolloin (10 vuotta sitten) koirat olivat usein tynnyrimäisiä rintakehästään, oli niillä paljon ulkonevia kyynärpäitä. Ulkonevat kyynärpäät näyttivät tuovan tullessaan "Queen Anne" -etupään; ylhäältä leveä ja ulkoneva, sääri kiertynyt sisään, varpaat vahvasti ulospäin. Usein etupäät olivat lavasta/olkavarresta pystyt. Nykyään näkee vähemmän näitä ylhäältä alas käyriä etupäitä. Tämä on mielestäni hyvä kehityssuunta.

Rinakehät ovat myös parantuneet paljon. Harvemmin näkee enää tynnyrimäisiä ja litteitä, mutta leveitä rintakehiä. Myöskään syviä ja kapeita rintakehiä ei näe kovin usein, joskin näyttää siltä, että jotkut kasvattajat eivät tunnista liian syvää rintakehää.

Käyrät selät ovat suoristuneet huomattavasti. Olisiko syynä etupäiden suoristuminen; kun etupää suorenee, nousee etupää takapään tasolle ja selkä suorenee? Tämä on siis oma teoriani, ehkä ihan väärä sellainen. Joka tapauksessa selät ovat suorentuneet paljon kautta linjan. Toki takapään rakenteen parantuminen on varmasti vaikuttanut selkälinjojen suoristumiseen. Lantiot eivät enää ole yhtä usein pystyjä, mikä varmasti on vaikuttavat selkälinjoihin. Omassa jalostuksessani törmään hieman pyöreisiin lantioihin, mutta onneksi en häiritsevässä määrin. Siihen kiinnitän erityistä huomiota jalostusvalintoja tehdessäni. Selän tulisi siis olla suora, muttei niin suora, että se menettää joustavuutensa, mikä nopeassa tahdissa eri suuntiin liikkuvalle työkoiralle on erityisen tärkeää.

Hännänkiinnitykset ovat edelleen usein aika matalia, joillain pystyn/kallistuneen lantion vuoksi. Tämäkin on mielestäni parantunut paljon. Lyhyitä rintakehiä ja pitkiä lanneosia näkee, mutta ei kauhean paljon. Koirahan ei saa olla pitkä siksi, että sillä on ylipitkä lanne ja lyhyt rintakehä. Monesti lyhyt rintakehä tuo mukanaan käyrän selän, kun rintakehä ei tue riittävästi selkää. Hännät itsessään ovat edelleen aika kippuroita, mutta hyviä suoriakin häntiä on paljon. Hännän jalostaminen on vaikeaa, etenkin rodulla, jossa edelleenkin on typistettyjä jalostusyksilöitä. Häntä on kai se, mihin tuijotetaan suunnilleen viimeiseksi jalostuskoiraa valittaessa. Ihan tiukka kippura vie koirasta koko ilmeen ja tekee siitä usein hyvin lyhyen näköisen. Itse vältän kovin kippurahäntäisiä yksilöitä, mutta myönnän astuttaneeni narttuni koiralla, jolla todennäköisesti olisi varsin kippura häntä, jos se ei olisi typistetty. Onneksi kyseinen narttuni tekee pennuilleen hyvät hännät, vaikka uroksella olisikin kippura häntä. Seuraavassakin polvessa näyttävät hännät pysyvän suorina.

Näyttelyissä korostuu koiran ryhti. Monet koirat ovat toki ryhdikkäitä ihan itsestään ilman rakenteellisia virheitä. Yksi ryhdikästä olemusta tuova ominaisuus on pysty etupää; kun koiralla on pysty etupää (lapa/olkavarsi) yhdistyneenä hyvin kulmautuneeseen takapäähän, on koira auttamatta ryhdikkään näköinen, koska sen etupää on hieman takapäätä korkeampi. Liikkeessä pysty etupää tuottaa huonot, usein korkeat "pinserimäiset" liikkeet. Liikkeiden arvioiminen on aika tärkeää, koska se kertoo koiran rakenteesta. Terve koira liikkuu hyvin. Hyvä liike ei myöskään tarkoita pää korkealla juoksemista, vaan sitä että liike on helppoa, sulavaa ja tehokasta. Tehokas työkoira liikkuu usein pää alhaalla, mutta näyttelyssä se ei ole tuomareiden mielestä näyttävää, joten palkinnot menevät usein ryhdissä ja pää korkealla liikkuville koirille, vaikka ryhti monesti korreloi korkean etuliikkeen ja rungon alla töpöttävän takaliikkeen kanssa. Ryhdikkyys ei välttämättä tietenkään tarkoita pystyä etupäätä, mutta valitettavan usein näin on. Pysty lapa/olkavarsi tuo mukanaan myös jopa sellaista tapaa liikkua, että koira ikään kuin liikuttaa jalan sijaan lapaa ja jalka vain ”roikkuu mukana”. Samantyyppistä liikkumista näkee toisinaan hyvin pystylapaisilla kettuterriereillä. Russeleilla se onneksi on hyvin harvinaista.

Hyvärakenteinen koira osaa asettua seisomaan kauniisti, ilman että sitä "rakennetaan" oikeaan asentoon. Aika monen koiran rakenne enemmänkin kärsii siitä, että niitä asennellaan seisomaan. Hyvinkin kulmautunut takapää menee kulmauksettomaksi jos koiraa yritetään saada näyttämään pitkältä takajalkoja taaksepäin vetämällä. Lyhyt koira ei pitene, vaikka sitä asettelisi kuinka. Kulmauksia ei kulmauksettomalle koiralle saa rakentamalla. On suuri ilo katsoa koiraa, jonka annetaan näyttelyssä itse asettaa itsensä seisomaan ja esittää terve rakenteensa.

Takapäissä on viimeaikoina yleistynyt kinnerahtaus. Koira liikkuu kuin Charlie Chaplin; kantapäät (eli siis koirassa kinner) melkein yhdessä, varpaat ulospäin sojottaen. Kummastuttaa etteivät tuomarit tähän kiinnitä enempää huomiota. Etupäätä tuijotetaan edestäpäin melkein suurennuslasilla, mutta kinnerahtaus jää monesti täysin rekisteröimättä. Tällainen koira kyllä yleensä myös seisoo ahtaasti. Pomputtelua näkee edelleen, joskin vähemmän kun ennen. Joissain linjoissa se on hyvinkin yleistä (eli siis vahvasti periytyvää) ja kasvattajat ovat jo oppineet esittämään koiransa siten, että pomputtelu ei tule esille; kun lähtee liikkeelle, kävelee ja kääntyy hitaasti samalla koiraa voimakkaasti hihnalla kannatellen, sen on helpompi liikkua molempien takajalkojen päällä (koska etujaloilta on paino siirtynyt esittäjän käteen…), eikä koira siis pompi. Samanlaista huijausta kun korvien teippaaminen minun mielestä. Russelin liikkeet tulisi esittää reippaassa ravissa ja siten, että koiraa ei hirtetä, vaan se saa liikkua vapaasti. Liikkeet kaiken kaikkiaan ovat huomattavasti terveempiä kuin 10 vuotta sitten; kertoo terveemmästä rakenteesta.

Pään ilmeen muuttuminen epätyypilliseksi on huolestuttavaa. Olemme tuoneet paljon koiria Australiasta ja ikävä kyllä siellä on paljon russeleita, joiden ilme on russelille epätyypillinen. Terrierin valpas ilme on kateissa, tilalla lähellä toisiaan sijaitsevat onnettomat ja hiukan hölmistyneen näköiset silmät. Myös otsapenger on monesti puutteellinen. Ruma pää on ominaisuus, jota parhaani mukaan vältän jalostuksessani; russelin pitää näyttää terrieriltä! Russelilla tulisi olla vahva kallo ja uroksen ja nartun pitäisi erottua toisistaan jo pelkästä päästä. Aika usein nykyään näkee kapeakalloisia koiria, jopa uroksia joita ei päästä erota urokseksi; sukupuolileima puuttuu. Myös kuonon tulisi olla riittävän vahva, jotta jättiläishampaat mahtuisivat leukoihin. Pitkää kuonoa vierastan ja haluankin mieluummin vaikkapa hieman lyhyen kuonon kuin pitkän. Menneiden vuosien piikkikuonot ja suuret mulkosilmät ovat onneksi vähentyneet, joskin joissain linjoissa niitä edelleen näkee. Korvat ovat parantuneet paljon, pystykorvaisia russeleita ei juuri näe. Myös ruusukorvat ovat vähentyneet. Sen sijaan Aussituonnit ovat periyttäneet suuria ja pitkiä, raskaita korvia, jotka kyllä häiritsevät ihan koko ilmettä. Toki sieltä on myös tullut muutamia koiria, jotka ovat periyttäneet esimerkillisen hienoja päitä ja hyviä pieniä luppakorvia. Joitain haukimaisia ja lähes otsepenkereettömiä päitä näkee, sitä vierastan, koska sellainen koira ei näytä terrieriltä.

Russeleilla on aina ollut monenlaisia turkkeja. Omaa silmää miellyttää vähemmän karvainen koira, joko sileä tai puolikarkea. Myös tässä on nähtävissä paljon eroja ja ikävä kyllä Australiasta tulee paljon korostuneen karvaisia ja turkiltaan pehmeitä, jopa hieman kiharakarvaisiakin koiria. Itse pidän huolen siitä, että sekoittaessani eurooppalaislinjaisia koiria australialaisiin, pyrin aina yhdistämään hyväturkkisia ja kovakarvaisia koiria näihin huonoturkkisempiin, jos sellainen on pakko jalostukseen valita. Toistaiseksi tulos on ollut hyvä. Karkeakarvainen koira on ihan ok, jos sen turkki on kova ja tiheä, eikä liian pitkäksi kasvava. Itse toivoisin, ettei sileä variaatio katoaisi, mutta näyttää siltä, että enemmistö koirista on karkea- tai puolikarkeakarvaisia. Väritykset ovat myös Aussituontien myötä aika kirjavat; niille on ominaista se, että koirassa on runsaasti laikkuja sattumanvaraisissa paikoissa pitkin runkoa. Russelille ominainen ”väriä päässä ja hännäntyvessä” ei saisi hukkua lehmänlaikkujen alle. Muutamaa länttiä satula-alueella en moiti, mutta se näyttää omaan silmääni oudolta, jos pieniä laikkuja on kuin ajokoiralla siellä täällä. Yleistynyt valko-ruskea väritys on myös Aussituontien mukanaan tuoma tuliainen; siellä on hyvin vähän tricoloureja. Itse toivoisin trikkivärityksen säilyvän, se on russelille hyvin tyypillinen ja ominainen. Valko-mustia ei juuri enää edes näe, tosin en niitä itse kaipaa. Väritys on myös se asia, joka russelissa rotuna houkuttaa; kahta samannäköistä koiraa oli ennen vaikea löytää. Nyt samalla tavalla värittyneitä vilisee. Se voi jonkun mielestä olla hyvä asia, mutta minä kaipaan hauskoja naamoja ja erinäköisiä (mutta kuitenkin rodulle tyypillisesti sijoittuneita) merkkejä. Australiasta on tullut paljon hyvää, mutta paikallisten kasvattajien perusteeton näkemys ns. harlekiiniväritysten (naaman toinen puoli valkoinen) värivirheellisyydestä ihmetyttää! Se on hyvin tyypillinen väritys tällä rodulla ja ehdottomasti säilyttämisen arvoinen!

Russelit ovat edelleen hyvin monen tyyppisiä. Itse en haluaisi rodun menevän kumpaankaan äärisuuntaan; en halua liian raskaita ja jalattomia koiria, mutta sitäkin vähemmän silmää miellyttää kevyet ja ilmavat, usein jalkavat koirat. Koska russelilla on olemassa kaksikin läheistä serkkua; parsoni ja ”wörkki”, on olennaisempaa pitää tyyppi selkeästi näistä erottuvana ja siten mielummin vaikka hieman raskaana, kun liian kevyenä. Kettuterrierimäiset lyhyet russelit ovat mielestäni jo aika kaukana rotumääritelmän kuvailemasta koirasta, mutta niitä näkee paljon ja niitä myös palkitaan kehissä hyvän (tai näyttävän) rakenteen vuoksi. Tuomareita haluaisin ravistella tästä asiasta; ei hienorakenteinen koira saa voittaa, jos se selkeästi on väärää tyyppiä! Myös mittasuhteiden vääristymisestä syytän hieman joitakin Aussituonteja; lyhyt runko tekee koirasta väärän tyyppisen ja niitä on Australiasta rahdattu Eurooppaan aivan liikaa! Karkeasti voisi sanoa, että eurooppalaiset ovat usein matalia ja pitkiä, Aussit taas lyhyitä, mutta ei välttämättä korkeita. Tässä vaaditaankin kasvattajalta kykyä arvioida koiran mittasuhteita; ei riitä että jalkojen ja rintakehän mittasuhteet ovat oikeat, jos koira on liian lyhyt.

Jokainen kasvattaja muodostaa oman näkemyksensä oikean tyyppisestä russelista. Rotumääritelmän pitäisi kuitenkin ohjata jalostusta. Joskaan sekään ei ole ihan aukoton. Omassa kasvatuksessa peilaan jatkuvasti muihin ”russelityyppisiin” rotuihin ja pyrin pitämään koirat sellaisina, että ei ole vaaraa erehtyä rodusta. Koska täydellistä koiraa ei olekaan, joutuu kasvattaja muodostamaan oman näkemyksensä ja linjansa. Joissain asioissa joutuu tekemään kompromisseja. Minä haluan mielummin vaikka hieman pitkän tai matalan koiran, kuin lyhyen ja korkearaajaisen. Tällöin ei ole vaaraa erehtyä kasvattamaan koiria, jotka alkavat jo muistuttaa parsoneita tai wörkkejä. Jos rakenteessa pitää tehdä valintoja, otan mielummin vaikka hieman varpaista ulospäin kääntyvän etupään (kunhan sääri ei ole käyrä, eikä kyynärpää ulkoneva) kun piikkisuoran täysin kulmauksettoman etupään. Liikkeissä valikoin mielummin vähän tylsän näköisesti matalalla liikkuvan koiran, kun näyttävän mutta pinserimäisesti etujalkojaan heittelevän koiran.

Peräänkuulutan kasvattajien kriittisyyttä; kaikki koirat eivät ole jalostuskoiria! On varmasti harmillista, jos tuo suurella rahalla ulkomailta koiran ja se osoittautuu huonoksi. Toistaiseksi en ole vielä nähnyt, että selkeästi huono tuonti olisi jätetty käyttämättä. Monet tuntuvat ajattelevan että kaukaa tuotu on aina hyvä. Myöskään kaikkia sijoituskoiriaan ei kannata käyttää jalostukseen, jos ne eivät osoittaudu jalostuskoiran tasoiseksi. Aivan liikaa kasvattajat päätyvät astuttelemaan suorastaan ala-arvoisia sijoituskoiriaan.

Lyhyt katsaus omaan jalostukseeni;

Omassa jalostuksessa olen onnistunut aloittamaan todella uskomattoman hyvällä nartulla. Se on sekä kaunis, että myös erinomainen siitosnarttu. Se tekee isoja pentueita ja hoitaa pentunsa hyvin. Se jättää jälkeläisilleen vahvasti omaa leimaansa ja ne ovat olleet lähes poikkeuksetta hienoja rotunsa edustajia. Muutamia ”viallisia” ja siten ei näyttely- tai jalostuskoiria on myös syntynyt. Yksi oli niin raskaasti värittynyt ja suuri, ettei sitä ole tuotu näyttelyihin. Sitä on kuitenkin käytetty jalostukseen, koska koira on hyvärakenteinen ja terve. pennut ovat kaikki kauniisti värittyneitä eikä ilmeisesti kauhean suuriakaan. Yhdellä oikein kauniilla ja hyvärakenteisella kasvatillani jäi valtasoa premolareista tulematta. Huolimatta loistavasta menestyksestä näyttelyissä, sitä ei ole käytetty jalostukseen. Yhdelle kasvatille kehittyi massiivinen yläpurenta. Myöskään sitä ei ole käytetty jalostukseen, vaikka se muuten rakenteeltaan on melkoisen hyvä. Yhdellä kasvatilla on selässä rakennevirhe, jonka vuoksi se on leikattu. Se on rakenteellisesti kaunis jaa näyttelyissäkin menestynyt koira.

Tilastoa;

Kasvattini (joita tähän mennessä on 12 kpl) ovat kahmineet yhteensä 7 valionarvoa (vanhimmat tulevat keväällä 4v.). Pari koiraa odottelee valionarvoon oikeuttavaa viimeistä sertiään. Erilaisia titteleitä on myös runsaasti ja menestystä kaiken kaikkiaan tullut enemmän kuin paljon kasvattien määrään nähden. Kertaalleen olen kasvattajaryhmälläni sijoittunut suuressa KV-näyttelyssä hienosti BIS-4:si! Upea hetki pienillä russeleilla kaikkien suurten ja menestyneiden näyttelykonkareiden ryhmien seassa! Myös ryhmäsijoituksia on jo yhteensä tullut kolme kappaletta, kaikki eri koirille! Pentunäyttelyiden ryhmäsijoituksia on tullut neljä, niistä yksi vieläpä BIS-4 terrierien erikoisnäyttelyssä! Pentunäyttelyssä on kasvattajaryhmäni kerran sijoittunut koko näyttelyn toiseksi. Näyttelymenestykseen voi siis olla tyytyväinen.

Rakenteellisesti pienimuotoisia ongelmia on tuottanut etupäät; jostain syystä suorajalkaisen Diivan pentueisiin on tupsahtanut muutamia ranteesta kiertyneitä pentuja. Ei mitään ihan kamalia tapauksia, yleensä iän myötä pentuna kovastikin käyrät jalat ovat suoristuneet ihan riittävän hyviksi. Kahdella kolmesta valitsemastani uroksesta on tikkusuorat jalat. Kolmannella tosin vähän huonompi etupää. Seuraavassa polvessa tähän seikkaan tulen kiinnittämään paljon huomiota. Diivan perisynti on pyöreä lantio, jota se myös jossain määrin periyttää. Sekin näyttää korjaantuvan urosvalinnoilla ihan kivasti. Diiva tekee melko pitkiä pentuja, joten siihen kiinnitä aika paljon huomiota. Ne eivät myöskään ole kevyemmästä päästä, mutta toistaiseksi ovat vielä pysyneet hyväksyttävissä rajoissa. Itse tykkään mieluummin hiukan vankoista, kun kovin kevyistä koirista. Muutama houkutteleva urosvaihtoehto on pitänyt jättää kokeilematta juuri tästä syystä. Takaosat ovat olleet tosi hyvät tai ainakin hyvät ihan jokaisella. Päät ja hännät ovat olleet erityisen hienot. Etuosissa on ollut suurimmat puutteet. Etupään kulmautuneisuus ei ole ollut suuri ongelma, joskin siinä on tässä rodussa melkein kaikilla korjaamisen varaa. Lihaksisto on kaikilla Diivan pennuilla ollut hyvin kehittynyt ja tiivis. Russelin kuuluu olla urheilullinen, mutta ei lihaksistoltaan massiivinen. Koirassa pitää olla lihaksia, mutta ei kuten vaikkapa staffissa.

On tietysti helppoa lähteä kasvatustyöhön, kun saa aloittaa loistavalla kantanartulla. Urosvalinnat ovat kuitenkin onnistuneet hyvin, eli en ole niillä saanut pilattua sitä perustaa, jonka Diiva on tarjonnut kasvatustyölle. Nyt, kun narttuja on jo useampia sijoituksessa, onkin homma jo hankalampaa. On vaikeaa pitää yllä hyvää laatua, kun urosvalikoima on rajallinen. On todella haasteellista löytää uroksia jotka vievät jalostusta eteenpäin. En tiedä olisiko helpompaa aloittaa huonoilla nartuilla ja pyrkiä parempaan jalostusvalinnoilla. Voi olla että se olisi hidas ja ehkä vaikeakin tie. Ainakin joutuisi varmasti useammin toteamaan, että kasvatit eivät ole ihan sitä laatua mitä toivoisi. Jalostuskriisi iskee ajoittain, mutta toistaiseksi voi olla ihan tyytyväinen. Kaikesta edellä esiintyneestä kriittisyydestäni huolimatta olen astuttanut Diivan kaikki kolme kertaa täysin australialaisella uroksella. Valinta ei ole liittynyt koiran alkuperään, vaan sen rakenteeseen ja muihin ominaisuuksiin. Olen mielestäni onnistunut hyvin eurooppalaisen ja australialaisen yhdistämisessä. Tosin olen hyvin selektiivinen; läheskään kaikki Aussilinjat eivät minua tyydytä. Seuraavassa sukupolvessa vedän taas askelen takaisin eurooppalaiseen tyyppiin, sillä en halua koirieni muuttuvan liian australialaisiksi tyypiltään. Eurooppalainen leima täytyy näkyä koirassa. Rakenteellisesti pyrin tietysti aina kompensoimaan narttujeni puutteita sopivilla uroksilla, mutta helppoa se ei aina ole. Mielenkiintoista kuitenkin jatkossa nähdä miten tässä onnistuu. Omat näkemykset on ainakin hyvin jäsentyneitä ja huolella mietittyjä. Miten asiat sitten toteutuu, onkin jo ihan toinen juttu.